perjantai 24. helmikuuta 2017

Homma toimii (ajoittain)

Koska lajin helppous viehättää, sunnuntaina 19. helmikuuta pääsin vihdoin pitkästä aikaa valmentajan hellään huomaan. Tällä kertaa ilman omaa hevosta, sillä noh, millähän hevosella minä menisin (Inkun kanssa ei vielä oikein voi hienosäätää mitään, joten parempi mennä toisen tallin pollella). Katsellaan keväällä sitten jos pääsisi Inkunkin kanssa valvovan silmän alle. 

Ja kuten aina kun hyppään hevosen selkään, oli asentoni aavistuksen liian vino, aavistuksen liian takakenossa ja aavistuksen liian jarruttava. Verrattuna viimejoulukuiseen valmennukseen, onnistuin kuitenkin lopulta korjailemaan omaa asentoani - hullua! Enkä ollut niin vino! Huippua! Saako olla ylpeä itsestään? Ihan hiukkasen ja ihan hetken verran vaan. Tämän lajin parissa se todellisuus kyllä palauttaa nopeasti takaisin maanpinnalle. Alamäen jälkeen tulee ylämäki ja niin edelleen.


Silmät kiinni vaan, kyllä se heppa menee! Köh, oikeasti lunta satoi silmiin.

Uljas ratsuni Feikir tölttää kyllä, mutta passitahtisena. Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että istutaan satulassa tikkusuorana, jännitetään kroppaa ja "pidetään" se hevonen siinä muodossa. Näin saamme aikaiseksi hyvän töltin - not. Maailmani mullistui sunnuntaina, kun sain ohjeeksi mennä enemmän mukaan hevosen eteenpäinpyrkimykseen, suunnata omaa kroppaa kohti hevosen korvia ja ajatella eteenpäin. Se on mainio fiilis kun huomaa, että hevonen liikkuu omalla moottorilla ja itse pystyy keskittymään selässä hienosäätöön (tai muuhun säätöön). 

Jalan rentous on helppo hoksata, vaikea muistaa ja sitäkin vaikeampi toteuttaa. Lonkasta alaspäin rento ja jäntevä jalka, polvella pitää antaa tilaa eikä jännittää koko jalkaa kun käyttää pohjetta. Yksityiskohtaiset ohjeet auttavat onneksi tähänkin pulmaan. Olen sellainen ihminen, että opin parhaiten mielikuvien ja kuvailun avulla. Jos joku huutaa kentän ulkopuolelta että siirrä jalkaa, niin joo, siirrän kyllä mutta minne, miten, miksi ja mitä sillä saavutetaan. Tärkeitä asioita. Ihmiset ovat niin erilaisia oppijoita - toiselle saattaa hyvinkin riittää lyhyet ja ytimekkäät ohjesanat. Toisin täällä. Valmentajani opetustyyli onneksi sopii minulle kuin nenä päähän.



Näissä allaolevissa kuvissa näette selkeän eron siinä, miten oma asento vaikuttaa hevosen askellajiin. Ylemmässä kuvassa askellus on lateraalinen, vaikka pitäisi mennä tölttiä. Vaan alemmassa kuvassa tapaillaankin jo töltin nelikäyntistä otetta. Ja siis katsokaa - tunsin olevani selässä ihan etukenossa vaikka todellisuudessa istunkin suorassa! Miten? Miten? Uskomatonta.



Homma siis toimi. Pienen hetken ajan tunsin ylpeyden itsestäni lämmittävän sydäntäni. Koska olemme kuitenkin suomalaisia, on paras pitää elämän realiteetit takaraivossa ja muistaa, että onnistuminen on vain pieni pala isompaa kokonaisuutta. Siihen isompaan kokonaisuuteen sitten kuuluvat ne tavalliset ärsyyntymiset, turhautumiset ja pettymykset. Ja kun se onnistuminen sitten tulee, sitä hehkutetaan ääneen vain omassa mielessä ja ulospäin nyökätään hillitysti - kun nyt kerrankin sujui. Huomenna ei kuitenkaan luultavasti enää suju.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Hiljaa kiitän ja kättä puristan

Kiitos Rölli. Kiitos menneestä, onnea tulevaan. Kiitos kaikesta mitä minulle opetit. Kiitos ennen kaikkea siitä, että valoit minuun uskoa ja rohkeutta omaan tekemiseeni. Olet pieni, mutta sitäkin pippurisempi pikku ruuna. Kuitenkin niin paljon kuin mahtuu sinuun temperamenttia, mahtuu sinuun myös kilttiä luonnetta.

Rölli siis lähti uuteen kotiinsa tiistaina. Niin haikeaa kuin se itselleni onkin, en voisi olla onnellisempi siitä, millaisen kodin Rölli uudessa paikassaan saa. Tiedän, että sitä tullaan rakastamaan siellä paljon. Hienoa on myös se, ettei poika ole kovin kaukana. Ei siis tarvitse luopua hepasta aivan täysin. Uudessa paikassa kuuluu olevan myös pitkiä maastoreittejä - parasta!




Mitään sen kummempaa dramatiikkaa ei Röllin myymisen liity. Se ei kuitenkaan koskaan ollut omassa omistuksessani, ja näin hevoskasvatusta lähellä seuranneena tiedän, että kasvateistaan on joskus myös luovuttava. Niin haikealta kuin se tuntuisikin. Rölli on hieno hevonen, nyt oli hänen vuoronsa jatkaa matkaa ja tuottaa iloa toisille.

Röllin kanssa meille syntyi selvästi yhteinen kieli, josta olen kiitollinen. Side hevoseen, olkoon se oma tai jonkun toisen, on jotain erityislaatuista ja hienoa. Sitä ei missään muussa muodossa pääse koskaan kokemaan. Eikä sitä voi myöskään ymmärtää jos ei ole hevosihmisiä. 

Ja kuten jo sanoin, onneksi poika pysyttelee meidän kunnan rajojen sisäpuolella. Ei tarvitse pelätä, ettei koskaan enää pääsisi sitä katsomaan tai kuulumisia kyselemään. Ja hei, aion taatusti myös hypätä takaisin Röllin selkään jos (ja kun) se mahdollisuus minulle vielä suodaan. Hehheh, varokaa vain.


Kaunis pieni hevoseni. Tämä ei ollut tässä, näemme vielä.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

On olemassa enää vain kaksi vuodenaikaa

Eräänä sumuisena iltapäivänä (näkyvyys oli oikeasti siis jotain viisi metriä) liukastelimme minä liukastelin ystäväni ja tämän ponin kanssa kohti kenttää. Siinä tulimme pohtineeksi asiaa nimeltä maneesi. Millaista olisi olla maneesitallilla? Mitä luksusta se olisikaan.

Mielikuvissamme maneesitallin ratsastajilla on aina klipatut, kiiltävän rautiaat puoliveriset alla, punaiset pitkähihaiset yllä ja kiiltävät kannukset jotka harjoitusravin tahdissa soljuvat kevyesti hevosen kylkiin. On valkoiset pintelit ja karvareunaiset putsit, juuri pesusta tullut satulahuopa sekä hepan kankkujen peittona enkkuviltti. Myös muut villaviltit sallittakoon.
  
Ratsastaja istuu hyvässä ryhdissä loisteputkilamppujen alla, vatsalihakset pysyvät napakasti sisään vedettyinä, pää lepää rennosti selkärangan jatkeena ja kädet ovat pehmeän joustavat sormien pidellessä kankiohjia. Hevonen liikkuu eteenpäinpyrkivästi, miellyttävästi ja sulavasti. Ei yhtään pukkia - tai ehkä hallittu ilopukki irrottavan laukkapyrähdyksen lopuksi - vaan selkää venyttävää ravia, jossa ratsastaja ei koskaan kevennä liian isosti. Hevonen ja ratsastaja näyttävät suorastaan sulautuvan maneesin kaikuvaan ilmapiiriin kuin olisivat aina siellä olleet. (todennäköisesti ovatkin)

Kuva täältä 


Ja sitten olemme me - ulkoratsastajat, olosuhteiden uhrit ja raivoisat taistelijat. Ennen tallille lähtöä vilkaistaan eteisen seinässä olevaan lämpömittariin ja päätetään, laitetaanko päälle toppatakki vai pilkkihaalari. Hevosta ei auta klipata talvisin sillä, noh, jäätymiskuolema uhkaa nakupollea. Tosin eivät nykyajan talvet juuri pakkasta näe, joten ehkä karvanpoistokonettakin voi hevoselle näyttää jos tullaan kinkkisen hevonen ei kuiva millään -tilanteen eteen. 



Kun pakkanen ei uhkaa nelijalkaisen ystävän selkään hyppäämistä, sen tekevät joko jää, lumi tai niiden kahden puute taikka liiallinen määrä. Joista nykyajan talvet ovat useimmiten jäisiä ja vähälumisia. Huonoimmalla onnella ensimmäisenä päivänä on satanut lunta, seuraavana päivänä vettä ja kolmantena pakastanut. Neljäntenä päivänä ratsastushetki on enää toiveajattelua. Meillä ei ole enää kesää tai talvea ja niiden mukanaan tuomia helteisiä käyntilenkkejä metsän viileydessä tai umpihankilaukkoja kirpeässä pakkassäässä. Oih, olisipa. On enää kevät ja syksy, loska ja jää, vesisade ja pimeys.

"Ai mikä lumimyrsky? En mä vaan huomaa." (c)

"Tavallisilla" hevosilla on askellajeissa yleensä vain kolme vaihtoehtoa, joista on helppo valita ja hevonenkin pystyy yleensä nopeasti sopeuttamaan askeleensa siihen askellajiin mitä kulloinkin mennään - pohjasta riippumatta. Mutta islanninhevonen. Kun pohja on huono, ei vain pääse etenemään puhtaassa ja hyvätahtisessa töltissä, vaan meno on mitä tahansa ravin, nopean käynnin ja tasajalkahyppelyn välimaastosta. Siitä sitten vain kisoihin.

Oi Suomen talvi, minkä oletkaan meille tehnyt!

P.S. Kertokaa nyt te muutkin millaset meiningit teillä on sielläpäin ratsastaa? Koetteko autuaita hetkiä maneeseissa vai pusketteko läpi tuulen ja tuiskun pelloilla?

P.P.S. Mitä tapahtui loppupostauksen fonttikoolle? Hyvä kysymys.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Järeät keinot käyttöön (ja tuloksena kauniita kuvia)

A vot, nyt minäkin sitten sen tein. Ostin uuden putken hevoskuvausta varten. Ei se ole mikään pro eikä mitenkään kalliskaan (varmaan markkinoiden halvin itseasiassa). Enhän ole itsekään mikään pro tai kallis, haluan vain hyvännäköisiä kuvia, jos ei itseni osalta niin ainakin hevosen. Ajaa kuitenkin asiansa, ainakin on ajanut tämän vajaan kuukauden kun olen sitä saanut hyppysissäni pidellä. Kop kop, hajoaa vielä seuraavan kerran kun ryömin laitumelle aitojen ali kuvaamaan hevosten ”luonnollista laumakäyttäytymistä” eli ottamaan kaksisataa kuvaa joista kahdessa hevonen sekä tausta näyttävät hyvältä.

Pakkohan se oli ostaa parempaa kuvausvälineistöä. Eihän sitä enää erkkikään kestänyt, että kuvissa ratsukko on sumea ja tausta terävä – hyvällä onnella, huonolla onnella mikään ei erottunut mistään. Mutta nyt on sitten kamera, putki ja ratsastaja. Jos vain saisi vielä jostain hovikuvaajan. Sarjassamme kotitallin huonoja puolia.

Tähän postaukseen ujutankin sitten pitkästä aikaa kuvia minusta ja Inkusta – ratsukkona. Kerrankin. Olen vasta hiljattain aloittanut Inkun treenaamisen takaisin kuntoon ja menokin on vielä sen näköistä. Pian minulla kuitenkin on aikaa panostaa täysillä Inkkuun, mutta se jääköön seuraavaan postauksen aiheeksi. Tällä kertaa kuvia. Luonnollisia, hyvin rajattuja ja - noh, ei niistä sen enempää. Katselkaa itse.