sunnuntai 29. tammikuuta 2017

On olemassa enää vain kaksi vuodenaikaa

Eräänä sumuisena iltapäivänä (näkyvyys oli oikeasti siis jotain viisi metriä) liukastelimme minä liukastelin ystäväni ja tämän ponin kanssa kohti kenttää. Siinä tulimme pohtineeksi asiaa nimeltä maneesi. Millaista olisi olla maneesitallilla? Mitä luksusta se olisikaan.

Mielikuvissamme maneesitallin ratsastajilla on aina klipatut, kiiltävän rautiaat puoliveriset alla, punaiset pitkähihaiset yllä ja kiiltävät kannukset jotka harjoitusravin tahdissa soljuvat kevyesti hevosen kylkiin. On valkoiset pintelit ja karvareunaiset putsit, juuri pesusta tullut satulahuopa sekä hepan kankkujen peittona enkkuviltti. Myös muut villaviltit sallittakoon.
  
Ratsastaja istuu hyvässä ryhdissä loisteputkilamppujen alla, vatsalihakset pysyvät napakasti sisään vedettyinä, pää lepää rennosti selkärangan jatkeena ja kädet ovat pehmeän joustavat sormien pidellessä kankiohjia. Hevonen liikkuu eteenpäinpyrkivästi, miellyttävästi ja sulavasti. Ei yhtään pukkia - tai ehkä hallittu ilopukki irrottavan laukkapyrähdyksen lopuksi - vaan selkää venyttävää ravia, jossa ratsastaja ei koskaan kevennä liian isosti. Hevonen ja ratsastaja näyttävät suorastaan sulautuvan maneesin kaikuvaan ilmapiiriin kuin olisivat aina siellä olleet. (todennäköisesti ovatkin)

Kuva täältä 


Ja sitten olemme me - ulkoratsastajat, olosuhteiden uhrit ja raivoisat taistelijat. Ennen tallille lähtöä vilkaistaan eteisen seinässä olevaan lämpömittariin ja päätetään, laitetaanko päälle toppatakki vai pilkkihaalari. Hevosta ei auta klipata talvisin sillä, noh, jäätymiskuolema uhkaa nakupollea. Tosin eivät nykyajan talvet juuri pakkasta näe, joten ehkä karvanpoistokonettakin voi hevoselle näyttää jos tullaan kinkkisen hevonen ei kuiva millään -tilanteen eteen. 



Kun pakkanen ei uhkaa nelijalkaisen ystävän selkään hyppäämistä, sen tekevät joko jää, lumi tai niiden kahden puute taikka liiallinen määrä. Joista nykyajan talvet ovat useimmiten jäisiä ja vähälumisia. Huonoimmalla onnella ensimmäisenä päivänä on satanut lunta, seuraavana päivänä vettä ja kolmantena pakastanut. Neljäntenä päivänä ratsastushetki on enää toiveajattelua. Meillä ei ole enää kesää tai talvea ja niiden mukanaan tuomia helteisiä käyntilenkkejä metsän viileydessä tai umpihankilaukkoja kirpeässä pakkassäässä. Oih, olisipa. On enää kevät ja syksy, loska ja jää, vesisade ja pimeys.

"Ai mikä lumimyrsky? En mä vaan huomaa." (c)

"Tavallisilla" hevosilla on askellajeissa yleensä vain kolme vaihtoehtoa, joista on helppo valita ja hevonenkin pystyy yleensä nopeasti sopeuttamaan askeleensa siihen askellajiin mitä kulloinkin mennään - pohjasta riippumatta. Mutta islanninhevonen. Kun pohja on huono, ei vain pääse etenemään puhtaassa ja hyvätahtisessa töltissä, vaan meno on mitä tahansa ravin, nopean käynnin ja tasajalkahyppelyn välimaastosta. Siitä sitten vain kisoihin.

Oi Suomen talvi, minkä oletkaan meille tehnyt!

P.S. Kertokaa nyt te muutkin millaset meiningit teillä on sielläpäin ratsastaa? Koetteko autuaita hetkiä maneeseissa vai pusketteko läpi tuulen ja tuiskun pelloilla?

P.P.S. Mitä tapahtui loppupostauksen fonttikoolle? Hyvä kysymys.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Järeät keinot käyttöön (ja tuloksena kauniita kuvia)

A vot, nyt minäkin sitten sen tein. Ostin uuden putken hevoskuvausta varten. Ei se ole mikään pro eikä mitenkään kalliskaan (varmaan markkinoiden halvin itseasiassa). Enhän ole itsekään mikään pro tai kallis, haluan vain hyvännäköisiä kuvia, jos ei itseni osalta niin ainakin hevosen. Ajaa kuitenkin asiansa, ainakin on ajanut tämän vajaan kuukauden kun olen sitä saanut hyppysissäni pidellä. Kop kop, hajoaa vielä seuraavan kerran kun ryömin laitumelle aitojen ali kuvaamaan hevosten ”luonnollista laumakäyttäytymistä” eli ottamaan kaksisataa kuvaa joista kahdessa hevonen sekä tausta näyttävät hyvältä.

Pakkohan se oli ostaa parempaa kuvausvälineistöä. Eihän sitä enää erkkikään kestänyt, että kuvissa ratsukko on sumea ja tausta terävä – hyvällä onnella, huonolla onnella mikään ei erottunut mistään. Mutta nyt on sitten kamera, putki ja ratsastaja. Jos vain saisi vielä jostain hovikuvaajan. Sarjassamme kotitallin huonoja puolia.

Tähän postaukseen ujutankin sitten pitkästä aikaa kuvia minusta ja Inkusta – ratsukkona. Kerrankin. Olen vasta hiljattain aloittanut Inkun treenaamisen takaisin kuntoon ja menokin on vielä sen näköistä. Pian minulla kuitenkin on aikaa panostaa täysillä Inkkuun, mutta se jääköön seuraavaan postauksen aiheeksi. Tällä kertaa kuvia. Luonnollisia, hyvin rajattuja ja - noh, ei niistä sen enempää. Katselkaa itse.